keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Rentoutta


Leiri on sujunut hyvin, olen saanut treenit tehtyä niinkuin olen halunnut ja missään vaiheessa en ole tarpeettomasti “testannut” omaa kuntoa vaikka houkutus siihen on suuri. Starttia olen pyrkinyt parantamaan, mutta tämän aamun jälkeen jätän sen täysin ajauksen tasolle enkä pyri ainakaan mekaanisesti muuttamaan mitään. Epävarmuus alkaa hiipiä mieleen, mutta kuten aikaisempina vuosina en ole yrittänyt nostattaa omaa itsetuntoani muistuttamalla itseäni hyvistä treenisarjoista, kuinka paljon olen harjoitellut tai siitä että kyllä se lepo auttaa. Olen korvannut sen välinpitämättömyydellä. Heti kun treeni on ohi pyrin olemaan analysoimatta sitä sen enempää (uskokaa että pystyn löytämään niin positiivisia kuin negatiivisia asioita loputtomasti) vaan siirryn tekemään jotain muuta. Nyt olen jonkin verran opiskellut solubiologiaa, katsellut leffoja ja iltaisin lukenut Jo Nesbota. Uinti käy mielessä mutta pyrin aktiivisesti poistaa sen ajatuksista enkä tehdä päivittäisiä juttuja sitä palvellen, vaan siksi että just nyt tuntuu hyvältä tehdä tätä. Harvemmin kuitenkaan pääsee espanjaan ilmatteeks “lomalle”. Katotaan kuinka käy ja onnistunko menemään myös kisasuoritukseen löysin rantein, kehoni kyllä osaa uida 50m rintaa kovaa varsinkin jos en anna oman mielen tulla tielle.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Herkistely juttua


Oma herkistelyni perustuu tällä hetkellä oikeastaan viiteen perusjuttuun. Näitä on mahdotonta pistää tärkeyjärjestykseen, enkä missään nimessä näe että ne toimisivat muiden ihmisten ohjenuorana joskin ehkä tästäkin löytyy jotain juttuja harkintaan muillekkin:

1.) “Kehitä ja lepää”. En sinänsä usko herkistelyllä olevan mitään maagisia vaikutuksia, vaan kyseessä on vain jakso jolloin lisääntynyt lepo mahdollistaa a) täydellisen superkompensaation edellisestä harjoituskaudesta, b) tekemisen ohjaamisen pelkästään kilpailusuoritusta tukevaksi, jolloin tietyttyjen perusominaisuuksien tasojen annetaan laskea kilpailuominaisuuksien kustannuksella. Yleisesti jos en ole varma lähteekö kulkemaan lepään lisää, suorituskykyä ei yksinkertaisesti voi kasvattaa näin lähellä kilpailuja merkittävästi. Toisaalta taas kaikki treenini sisältävät jonkun ns. kehittävän sarjan, jos en sellaista jollekkin päivälle keksi pidän lepopäivän. Ylläpitävät treenit ovat turhia. Pyrin olemaan parempi ainakin jossain kilpailupäivään asti.

2.) “Spesifisyys ennen kaikkea”. Molempien kisalajieni pääominaisuus on nopeus. Kaikki kestävyysharjoittelu heikentää sitä. Joten en tee kestävyysharjoittelua. Hieman liioitellusti sanottu, mutta kaikki aerobinen liikunta rajoittuu alku- ja loppuverryttelyyn joita niitäkin teen minimaalisesti. Kestävyysominaisuuksien ylläpitäminen on kuitenkin paljon helpompaa kuin yleisesti luullaan, ainakin itselläni. Senkun tekee yhden tai kaksi “nopeus”intervallia viikossa ja homma toimii ja spesifi kestävyys jopa paranee nopeuskestävyyden ohessa. Jos kestävyyskapasitteettia on kehitetty tarpeeksi kauden aikana ei se sieltä häviä edes muutamassa kuukaudessa. Harjoitukseni voivat siis uinnin kulttuurissa vaikuttaa äärimmäisen lyhyiltä. Harvemmin uin yli kilometriä yhdessä treenissä. Hiemanhan tämä itseänikin pelottaa mutta ainakin viimeiset kaksi vuotta on toiminut.

3.) “Yksityiskohdat”. Jatkan yksityikohtien hiomista aivan kisasuorituksen alkuun asti. Käytän lähinnä mielikuvaharjoittelua osana allasharjoittelua ja yritän käskyttää erilaisilla fiiliksillä liikeratojani globaalisti parempaan suuntaan. Usein musta tuntuu että olen vain “herkistelyn” jälkeen valmis muuttamaan pikkuasioita joihin olen keskittynyt koko harjoituskauden, liekö sitten hermoston palautumisen takia tai psykologisista syistä, sitä en tiedä.

4.) “Rentous”. Joskus aikaisemmin tämä oli iso ongelma. Tällä hetkellä näen että myös kilpailuvalmistautumisen aikana tulisi elää täysin normaalia elämää, mutta toisalta lisätä niiden asioiden tekemistä josta nauttii ja joka pitää mielen tyhjänä turhasta uinnin ajattelusta. Nykyään pyrin stressaamaan mahdollisimman vähän kilpailusuorituksesta ja menen kisapaikalle enemmän tai vähemmän mieli tyhjänä minkäännäköisistä ennakkoasetuksista.

5.) “Psykologinen valmius”. Kaiken tekemisen kuuluisi pönkittää omaa itseluottamusta ja treeneissä pyrin ohjaamaan huomiota niihin tekijöihin jotka sujuvat hyvin. Vältän aikojen ottamista ja mittaamista yleensä (koska niissä on riskinä tuntea epäonnistuneensa vaikka todellisuudessa uinti itsessään oli positiivinen) ja keskityn aina asioihin joihin voin vaikuttaa sekä yleisesti fiilikseen. Muistutan myös itseäni tasaisin väliajoin siitä että harjoitusaltaassa ei tarvitse tuntua samalta kuin kisoissa ja heikot suoritukset eivät tarkoita heikkoja kilpailuja. Kaksikin kuukautta sitten uidut loistosarjat ovat edelleen kehossa, kysymys on vain siitä kuinka ne saadaan ulos. Itseasiassa uskon että sisälläni on maailmanennätys, kysymys on vain siitä millaisella harjoittelulla ja valmistautumisella saan sen ulos!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Matkustelua


Nyt Kazanista saatujen kokemusten jälkeen olen miettinyt paljon niitä syitä miksi uin ja kilpailen edelleen ja kuinka ihmiset useimmiten mieltävät urheilijan elämää. Jopa urheilijat sortuvat (esim. minä) näkemään vain oman tuloksen eivätkä käsitä kuinka etuoikeutetussa asemassa ovat. Kuinka moni saa matkusta kymmeniä tai satoja päiviä ympäri maailmaa, kokea muiden ihmisten ihailua ja tehdä juuri sitä mitä haluaa, eli treenata ja kisailla. Jotkut ovat jopa valmiita maksamaan sinulle rahaa siitä! Edelleen haluan olla maailman nopein rintauimari, mutta omilla ehdoillani. Haluan nähdä kaupungit, tutustua uusiin ihmisiin, tutkia urheilua matkoillani ja yleisesti nauttia siitä mihinkä olen päässyt. Olen treenannut vuosia saavuttaakseni aseman jossa minun ei tarvitse käydä kesätöissä ja saan kesällä matkustaa kuukauden putkeen mitä hienoimmissa paikoissa. Tämä itsessään on minusta jo kova saavutus ja olen äärimmäisen onnellinen että saan edelleen tehdä jotain mistä lapsena haaveilin. 
Nuorempana en osannut nauttia mistään muusta kuin hyvistä tuloksista, mulle oli ihan sama tapahtuiko se suomessa tai kiinassa, mutta en kyennyt näkemään muuta kuin voittamisen ja siihen “optimaalisen” valmistautumisen tärkeänä. Siksi onnistuminen olikin varmaan vaikeaa. Nyt kun koen onnistuneeni jo päästessäni kisoihin (mua saa kutsua kisaturistiksi) on paljon helpompaa tehdä huipputulos rennolla tavalla ja samalla nauttia kaikesta siitä mitä koen matkan aikana. Pelkkä kilpailujen tulos ei varmista mulle onnistunutta matkaa vaan matkan kokonaisuus. Sinänsä ihan sama kuinka oma laji menee mutta on upeaa olla uudessa kulttuurissa ja kisata maailman muiden huippujen kanssa. Se riittää jo motivoimaan seuraavaksi kaudeksi. Tämä tietenkin on juuri vastakkainen ajattelu kuin mitä varsinkin media vaatii urheilijoilta. Itse ainakin tällä hetkellä näen “täydellisen keskittymisen”, kunnianhimon jms. melkoisena myyttinä. Totta kai kaikki haluaa voittaa, mutta voiko se olla kaiken tekemisen perustana?